Taiteilijapolku

Wirkkaloiden suunnittelemia ja tekemiä töitä


TRIPTYYKKI - KAUSTINEN

(Kuvassa osa triptyykkiä)

Marja Korhonen konservaattori.

Kesällä vuonna 1909 oli Kaustinen Keski-Pohjanmaan kolmanneksi vanhimpana nuorisoseurana saanut valmiiksi uuden uljaan nuorisoseurantalon. Se kohosi ylväänä ja voimaperäisten talkoiden siivittämänä kylän keskeiselle mäelle, likelle kirkonkylän kansakoulua. Ilmari Wirkkalan kuvataiteilijan lahjat olivat nekin tiedossa. Niinpä häntä pyydettiin maalaamaan pääsalin näyttämön kehyksiksi teos, joka sopisi nuorisoseurahenkeen.

Kalevala ja erityisesti Axel Gallen-Kallelan maineikkaat työt, Aino-triptyykki ja Velisurmaaja, olivat piirtyneet Ilmari Wirkkalan mieleen. Niinpä hän ryhtyi toimeen ja lopputulosta kiiteltiin yleisesti kauniiksi.

Nuorisoseuraliikkeen Pyrkijä-lehti raportoi asiaa pian vihkiäistilaisuuden 5.9.1909 jälkeen.

Lehti totesi, että “kauniiksi kehuvat Kaustisen nuorisoseuran uutta kotia ne, jotka ovat katsomassa käyneet. Ilmari Wirkkalan maalausten sanovat somistavan seiniä todellista taidenautintoa tarjoavalla tavalla.“

Näin Pyrkijä-lehti: ”Vasemmalla näemme pitkän taulun, johon on kuvattu valon soihtua kantava immyt. Näyttämön aukon yläpuolella näemme kolme maalausta. Ensimmäisenä vasemmalla on vaikuttava, symboolinen, vertauskuvallinen kuvaus Tuonelan virrasta, jossa näemme venhossa istuvan väen hiljaa liukuvan yli vetten häämöttäville asuinsijoille. Keskimmäisenä, aivan kuin otsikkona, on pieni neliskulmainen taulu, jossa hyvin vaikuttavin piirtein on kuvattu nainen, seisova, hoikka, käsi kirjalla ja kirjaan vakavana haaveellisesti tuijottava nainen. Kutsuttakoon sitä ”valaksi”, sillä se vaikutus siitä voimakkaasti esiinkumpuu.

Viimeisenä, tämän pikkutaulun oikealla puolella on pitempi kuva, joka kuvaa korskuvaa oritta ohjaavaa kyntäjää ja hallipartaista kylväjää (aihe lienee otettu Kalevalasta).

Näyttämön oikeanpuolisen syrjän vierustaa koristaa myös pitkä taulu. Aihe on temmattu aivan kuin jostakin germaanisesta sankaritarusta. Tornin huipulla seisoo hoikka immyt ja kädellä varjoen katsettaan tähtää kauas, kaihoen kaukomaille. Tornin juurella ylpeän hevosen selässä ikään kuin vartioiden, pitkä keihäs kädessä kulkee haarniskoitu ritari.

Hra Wirkkala – sitä puhuu hänen maalauksensa – on saanut voimakkaita vaikutteita Axel Gallen-Kallelasta. Hänen koko tekotapansa on kuin ryöstetty hänen taiteesta. Erittäinkin tuo pieni – kutsuttakoon sitä edelleenkin ”valaksi” – johtaa mielemme Gallen-Kallelan vaikuttavaan maalaukseen ”Velisurmaaja”.

Samaten tarkastettaessa muitakin hra Wirkkalan maalauksia huomaa, että hän on kiihkeästi rakastunut sanottuun Suomen suureen taiteilijaan. Tätä ei suinkaan ole luettava Wirkkalalle virheeksi ja erehdykseksi. Päinvastoin.” (Pyrkijä nro 13, 1909)

Kaustisen nuorisoseura lahjoitti triptyykin aikanaan Kaustisen Kotiseutuyhdistykselle. Se kirjasi osat seuraavilla nimillä: Tuonelan virran ylitys, 2) Maanviljelyksen alku ja 3) Vaaleahiuksinen, sinipukuinen tyttö. Näyttämön reunoilla sijainneet kuvat vaurioituivat eivätkä ole säilyneet.

Triptyykki poistettiin paikoiltaan samalla, kun vanha nuorisoseurantalo sai tehdä tilaa paikalle siirretyn Pelimannitalon tieltä 1973. Sitä säilytettiin hieman huolimattomasti, kunnes 2015 Virkkalan Perinneseura käynnisti teoksen konservoinnin, joka saatettiin loppuun 2016.

 

 VETELI KOTISEUTUMUSEO - VETELI

Ilmari Wirkkala oli vuonna 1930 päässyt 40 vuoden ikään. Vaikka hautausmaiden suunnittelu alkoi viedä yhtä enemmän hänen aikaansa, harrastus kotiseudun hyväksi jatkui ja sai yhä mittavampia muotoja. Vetelin kotiseutumuseon suunnittelussa Wirkkala uskaltautui ensi kertaa rakennusarkkitehtuurin pariin.  Tämän rakennuksen muodot noudattelevat Vetelin toisen, niin kutsutun pitkän kirkon kirkon mallia. Vihkiäisjuhlat pidettiin 10. heinäkuuta 1932.

Vetelissä kotiseutuyhdistyksen museotoiminta oli alkanut jo 1912. Museorakennus pystytettiin talkootyönä. Sen ensimmäistä kerrosta hallitsee vanha talonpoikaistyylinen tupa yksinkertaisine sisustuksineen ja vanhoine kaappikelloineen. Ilmari Wirkkalalle tämä tupa oli läheinen, olihan hän ihannoinut talonpoikaista tyyliä omissa kirjoituksissaan jo pidemmän ajan.

Kotiseutumuseossa on esillä mm. veteliläisen valtiopäivämiehen Juho Torpan kipsinen muotokuva, jonka nuori Tapio Wirkkala teki 1930-luvun alussa. Juho Torppa oli Ilmari Wirkkalan tuttu monistakin yhteyksistä.

 ERÄMAAN KRISTUS JA KIRKKOTEKSTIILEJÄ - PERHO

Perhon kirkon alttaritaulu

 Ilmari Wirkkalalla oli 1930-luvun puolivälin jälkeen paljon asiaa Keskipohjanmaalle. Vetelin kotiseutumuseon saatua hahmonsa hänet pyydettiin naapuriseurakuntaan Perhoon hautausmaasuunnittelijaksi. Samalla kerralla Wirkkala sai tilauksen maalata Perhon kirkkoon alttaritaulu  1938.

Perhon alttaritaulun aiheeksi Ilmari Wirkkala valitsi ylösnousseen Kristuksen. Vuonna 1903 rakennetussa kirkossa ei ollut siihen mennessä alttaritaulua.

Seurakunta oli pyytänyt Wirkkalalta kolme luonnosta, joista ensimmäisen tuli kuvata Jeesusta orjantappurakruunu päässään ja purppuraviitta hartioillaan. Toisen luonnoksen tuli kuvastaa Jeesuksen kasvoja ja raivoavaa kansanjoukkoa hänen takanaan. Kolmantena toivottiin tyyliteltyä Vapahtaja-aihetta, ”vapaasti sovitettuna nykyaikaan”. Luonnos oli pyydetty nimellä ”Erämaan Kristus” ja maalauksen toivottiin kuvaavan erityisesti Perhon erämaata. Etualalle toivottiin Vapahtajaa, joka osoittaa haavojaan ja kutsuu ihmisiä pelastukseen.

Kirkonkokous ihastui ensimmäiseen ja kolmanteen vaihtoehtoon. Kuuden hengen toimikunta päätyi sitten kolmanteen. Erämaan Kristus paljastettiin 25.9.1938, ja jumalanpalveluksessa korostettiin taulun kutsuvaa sanomaa.

Ilmari Wirkkalan toteutusta on jälkeenpäin pidetty erityisen puhuttelevana. Kuva opettaa selvästi, että Vapahtajan tehtävä ja hyvä läsnäolo toteutuvat aina Perhossa. Tutunomainen luontomaisema on maalattu sen vakuudeksi alttaritauluun, kirjoitti seurakunnan kirkkoherra aikanaan. Eränkävijät tunnistavat kuvan luontokohteita, esimerkiksi Salmelanharjun, jolta avautuu näkymä Syrjäjärvelle.

Kärsimyksen ristisymboli on saanut taulussa hahmonsa kelottuneena mäntynä. Tämä puu on myös nähty muunnoksena erikoisesta ”Kruununmännystä” Salamajärvellä. Pienenä ristiriitaisuutena nähtiin aluksi taustalla näkyvä tunturin hahmo, mutta tällekin Oulun hiippakunnan piispa Samuel Salmi näki selityksen. Taulu kuvaa koko hiippakunnan aluetta: Kristus kutsuu tulijan tervetulleeksi hiippakuntaan alueen eteläisimmällä rajapyykillä, ja taustalla näkyvät pohjoisen tunturit ja hiippakunnan toinen äärilaita.

Työ Perhon kirkossa synnytti ensi kertaa Wirkkalan perheyrityksen. Perhon seurakuntalaiset pyysivät 1936 nimittäin Ilmari Wirkkalaa suunnittelemaan kirkkotekstiilit kirkkoonsa. Näin taitava Selma Wirkkala sai tilaisuutensa ja teki työn, mistä syntyi useiden kirkkotekstiilien jatkotilauksia. Selma Wirkkalan tekemiä kirkkotekstiilejä myytiin useisiin pääkaupunkiseudun kirkkoihin.

 

KUORIKOSKEN KIRKONRAKENTAJIEN MUISTOMERKKI – KAUSTINEN

 Kuten monista seikoista voi päätellä, Ilmari Wirkkala oli saanut Vetelistä useita ystäviä, sukulaismies Heikki Tunkkarin etunenässä. Ehkä siksi Wirkkala sai ensimmäiset mittavammat hankkeensa naapurikunnasta.

Tapio Wirkkala valmistui Taideteollisuuskoulusta 1936. Tulevan akateemikon uran alkuvaiheessa isä koetti olla avuksi ja järjesti muun muassa Tapiolle työn muovailla veteliläislähtöisen valtiopäivämiehen Juho Torpan hahmon. Isä ja poika matkustivat Hattulaan Torpan luo, ja lopputulokseen olivat tyytyväisiä niin taitelijat kuin mallikin, joka kertoi tapahtuneesta kirjeessään Veteliin Heikki Tunkkarille. Kipsinen pää on esillä Vetelin kotiseutumuseossa

Kun taloudelliset olot hieman olivat helpottuneet, Ilmari Wirkkala sai tehtäväkseen suunnitella Kuorikosken kirkonrakentajien muistomerkin pystyttämisen Kaustisen kirkon viereen. Tämä kauniisti toteutettu monumentti pystytettiin kesällä 1939.

Muistomerkki on 4,5 metriä korkea graniitista louhittu muistopatsas. Se on tapulinmuotoinen ja sen huipulla on lähes metrin korkuinen rautaristi. Ristin alapuolella kiertää mosaiikkimainen teksti: ”Kirkonrakentaja Kuorikoskien muistolle”.  Muistopatsaan kolmella sivulla on neljää sukupolvea esittävät muistotaulut, joissa on Kuorikoskien syntymä- ja kuolinvuodet sekä kuinka monta kirkkoa ja tapulia he ovat kukin rakentaneet. Neljännessä taulussa on muistokirjoitus: ”Oi, pyhä Herran temppeli. On siunattu sun porttisi. Sä olet kallis meille.”

Muistomerkki vihittiin 6. päivänä heinäkuuta 1939. Sen rahoittamiseksi oli turvauduttu keräykseen, ja tarvittavasta 21 000 markan summasta saatiin paljastustilaisuuteen mennessä kokoon puolet. Yksi tilaisuuden puhujista, Lyydia Järvelä muisteli saaneensa ajatuksen muistomerkistä 21 vuotta aikaisemmin, kun suvun viimeinen kirkonrakentaja Jaakko Rauma-Kuorikoski haudattiin.

Ilmari Wirkkalalle työ oli sikäli tärkeä, että hän tiedosti kuuluvansa äitinsä puolelta Kuorikoskien sukuun. Niinpä hän oli juhlatilaisuuden yksi puhuja maatalousministeri Viljami Kalliokosken ja Kaustisen kirkkoherran Harri Pirilän ohella. Pirilä luki professori Heikki Klemetin kirjoittaman puheen tämän ollessa estynyt sairautensa vuoksi.

Erämaan Kristus ja

kirkkotekstiilejä - PERHO

 Ilmari Wirkkalalla oli 1930-luvun puolivälin jälkeen paljon asiaa Keskipohjanmaalle. Vetelin kotiseutumuseon saatua hahmonsa hänet pyydettiin naapuriseurakuntaan Perhoon hautausmaasuunnittelijaksi. Samalla kerralla Wirkkala sai tilauksen maalata Perhon kirkkoon alttaritaulu  1938.

Perhon alttaritaulun aiheeksi Ilmari Wirkkala valitsi ylösnousseen Kristuksen. Vuonna 1903 rakennetussa kirkossa ei ollut siihen mennessä alttaritaulua.

Seurakunta oli pyytänyt Wirkkalalta kolme luonnosta, joista ensimmäisen tuli kuvata Jeesusta orjantappurakruunu päässään ja purppuraviitta hartioillaan. Toisen luonnoksen tuli kuvastaa Jeesuksen kasvoja ja raivoavaa kansanjoukkoa hänen takanaan. Kolmantena toivottiin tyyliteltyä Vapahtaja-aihetta, ”vapaasti sovitettuna nykyaikaan”. Luonnos oli pyydetty nimellä ”Erämaan Kristus” ja maalauksen toivottiin kuvaavan erityisesti Perhon erämaata. Etualalle toivottiin Vapahtajaa, joka osoittaa haavojaan ja kutsuu ihmisiä pelastukseen.

Kirkonkokous ihastui ensimmäiseen ja kolmanteen vaihtoehtoon. Kuuden hengen toimikunta päätyi sitten kolmanteen. Erämaan Kristus paljastettiin 25.9.1938, ja jumalanpalveluksessa korostettiin taulun kutsuvaa sanomaa.

Ilmari Wirkkalan toteutusta on jälkeenpäin pidetty erityisen puhuttelevana. Kuva opettaa selvästi, että Vapahtajan tehtävä ja hyvä läsnäolo toteutuvat aina Perhossa. Tutunomainen luontomaisema on maalattu sen vakuudeksi alttaritauluun, kirjoitti seurakunnan kirkkoherra aikanaan. Eränkävijät tunnistavat kuvan luontokohteita, esimerkiksi Salmelanharjun, jolta avautuu näkymä Syrjäjärvelle.

Kärsimyksen ristisymboli on saanut taulussa hahmonsa kelottuneena mäntynä. Tämä puu on myös nähty muunnoksena erikoisesta ”Kruununmännystä” Salamajärvellä. Pienenä ristiriitaisuutena nähtiin aluksi taustalla näkyvä tunturin hahmo, mutta tällekin Oulun hiippakunnan piispa Samuel Salmi näki selityksen. Taulu kuvaa koko hiippakunnan aluetta: Kristus kutsuu tulijan tervetulleeksi hiippakuntaan alueen eteläisimmällä rajapyykillä, ja taustalla näkyvät pohjoisen tunturit ja hiippakunnan toinen äärilaita.

Työ Perhon kirkossa synnytti ensi kertaa Wirkkalan perheyrityksen. Perhon seurakuntalaiset pyysivät 1936 nimittäin Ilmari Wirkkalaa suunnittelemaan kirkkotekstiilit kirkkoonsa. Näin taitava Selma Wirkkala sai tilaisuutensa ja teki työn, mistä syntyi useiden kirkkotekstiilien jatkotilauksia. Selma Wirkkalan tekemiä kirkkotekstiilejä myytiin useisiin pääkaupunkiseudun kirkkoihin.

 

 RAIVAAJAPATSAS  -VETELI

Samaan aikaan kun Ilmari ahersi Kuorikoski-muistomerkin parissa Kaustisella, Tapio Wirkkala työskenteli tiiviisti Veteliin tulevan Raivaaja-patsaan parissa. Tämä patsas on koko maamme ensimmäinen uudisraivaajien työn kunnioittamiseksi pystytetty taiteellinen muistomerkki.

Pronssinen teos oli Tapio Wirkkalan ensimmäisiä esittäviä patsaita, josta taiteilija kuuleman mukaan joskus vähän häpeillen myöhemmin totesi, että ”se on minun nuoruuden töitäni ja sen se on näköinenkin”. Raivaaja-patsas paljastettiin heinäkuun 30. päivänä noin 2000 ihmisen ollessa todistamassa tapahtumaa.

Patsaan paljastusjuhla oli samalla Vetelin seurakunnan 300-vuotisjuhla. Hankkeen aloitteentekijä oli kotiseutuyhdistys, mutta sen toteuttamiseksi yhdistettiin voimat. Suurimman kuorman kantoivat yhdistyksen silloinen puheenjohtaja Santeri Torppa ja sihteeri Heikki Tunkkari. Asia oli pantu liikkeelle jo 1932 yhdistyksen kokouksessa Puusaaren kalliolla.

Pari vuotta myöhemmin Heikki Tunkkari esitteli Ilmari Wirkkalalta saamansa luonnoksen kirkon kellotapulin vierellä sijaitsevan kolmion muotoisen maa-alueen korottamisesta ja istuimien järjestämisestä ns. tarinakiven ympärille. Tarkoitus oli tällä tavoin rauhoittaa ja kaunistaa sunnuntaiaamujen vanha kokoontumispaikka, jossa miehet entisaikaan istuskelivat tarinoimassa ennen kirkonmenojen alkua. Paikalta on lisäksi kaunis näköala Vetelin keskiosan viljelyksille molemmin puolin jokilaaksoa.

Seuraavana vuonna tarinakivi- ja patsassuunnitelmat sulautuivat yhteen. Patsasluonnos päätettiin tilata taiteilija Tapio Wirkkalalta, jolloin myös Ilmari Wirkkala otti osaa paikan suunnitteluun. Suunnitelma saatiin helmikuussa 1936. Luonnos herätti suurta tyydytystä, kuten pöytäkirjamerkinnät kertoivat.

Kustannusarvio 20 000 markkaa oli tuohon aikaan suuri summa, eikä sen kerääminen alussa tuntunut helpolta. Heikki Tunkkari päivitteli, ”että ei saisi muka kuolleisiin esineisiin vaan ainoastaan tuottavaan asiaan uhrata”.

Merkittävää rahallista tukea saatiin kuitenkin kauppaneuvos S. A. Harimalta, joka maksoi taiteilijan palkkion, valutyön kustannukset ja jalustasta aiheutuneet kulut.  Outokumpu Oy:ltä saatiin valutyössä tarvittava kupari, 215 kiloa. Maanviljelijä Aleksi Kangas lahjoitti tarvittavan 1,5 hehtaarin maa-alan.

Suuren työn raivaajapatsaan graniittisen jalustan tekemisessä teki veteliläinen Lauri Pekola, joka joutui vielä uusimaan työnsä saatuaan aluksi väärät mitat, sillä alustasta tuli aluksi liian matala. Ensimmäinen jalusta käytettiin sitten merkittävän pappissuvun, Raumannuksen hautamuistomerkkiin kirkon viereen.

Juhlajumalanpalveluksen jälkeen vietettiin Raivaaja-patsaan tuntumassa suuri päiväjuhla (30.7.1939), jossa Ilmari Wirkkala vielä Sauramo Oksasen kirjoittaman juhlarunon. Tapaus oli merkittävä, ja myös Selma Wirkkala oli saapunut sitä kunnioittamaan monen muun kutsuvieraan ohella.

Tapio Wirkkalan työ sai juhlassa voimakkaan tunnustuksen. Patsaan vastaanottopuheessaan kunnallisneuvos Heikki Tunkkari totesi mm, että ”Tapio Wirkkala on luonut sellaisen taideteoksen, jossa kauneuteen yhtyy jalo aatteellinen tarkoitusperä. Te olette saaneet kylmän metallin puhumaan kieltä, jota täällä ymmärretään”.

Veteliläisten mielestä Raivaajapatsas on aina ollut arvostettu kunnianosoitus raivaajien työlle. Valtiovallan toimesta säädettiin paljon myöhemmin, 1987 pellonraivauksen kieltävä laki. Sen voimaantulopäivän aamuna huomattiin, että Raivaajapatsas oli huputettu suursäkillä. Myöhemmin selvisi, että teon takana olivat nuoret viljelijät. Heidän mielestään maahengen vertauskuva ei saisi nähdä tätä häpeän päivää.

Tapio Wirkkalan sotien jälkeen suunnittelema sankaripatsas Vetelin kirkkomaalla on tyylitellympi kuin Raivaaja-patsas. Tämä harmaata graniittia oleva lumipukuinen sotilashahmo on vaikuttava ja asettui heti vuonna 1947 hienolla tavalla miljööseen. Vetelin sankaripatsaan mallia Wirkkalat käyttivät mainoslehtisessään, mikä osoittaa sen, että tekijä oli tyytyväinen työhönsä. Työ oli tilattu jo 1940, mutta sotatapahtumien edetessä asia siirrettiin. Lopulta soturipatsas sai vierelleen 104 sankariristiä. Lauri Pekola hakkasi ristit, ja juhla pidettiin elokuun 3. päivänä 1947.

Talvisodan syttyessä Suomessa ei ollut suunnitelmia, miten ja minne kaatuneet haudattaisiin. Aluksi ajateltiin yleisesti, että vainajat haudataan lähelle taistelupaikkoja, kuten kansainvälinen käytäntö oli ollut. Varsin pian Kannaksella työskentelevä papisto ja seurakunnat kuitenkin esittivät, että vainajat tulisi, mikäli suinkin mahdollista, haudata kotikuntansa multaan.

Tämän ajatuksen isä oli Vetelissä syntynyt kirkkoherra ja lääninrovasti Johannes Sillanpää, joka toimi talvisodan aikaan Karjalan kaartin rykmentin ja Viipurin Varuskunnan pastorina. Sillanpään toiminta oli ratkaisevaa sodan alkuvaiheessa, ja parin viikon hämmennyksen jälkeen vainajat evakuoitiin kotiseurakuntiin.

Suojeluskunnissa katsottiin yleisesti, että niillä olisi tässä työssä keskeinen rooli. Paikoin asiasta syntyi pienimuotoisia konflikteja. Koska Ilmari Wirkkala oli uransa aikana oppinut tuntemaan suomalaiset hautausmaat varsin hyvin, pyydettiin häntä sovittelijaksi suojeluskuntien ja seurakuntien välille, missä epätietoisuutta asiassa ilmeni. Jo 50 vuoden ikään ehtineenä hänet oli vapautettu varsinaisista rintamatehtävistä.

Wirkkala olikin mitä sopivin henkilö rakentamaan rauhaa sankarihautakysymyksissä. Nopeasti asia sai pysyvät muodot ja käytännöt. Hautausmaiden Ystävät ry:n lehtisessä 1940 hän selosti sankarihautojen sijoittelua ja sen periaatteita seurakunnille varsin yksityiskohtaiseen tapaan. Hän totesi, että seurakunnille sankarihaudat ovat kalliisti ostettua ja hellyydellä vaalittavaa perintöä. ”Seurakuntia tulee jälkimaailma arvostelemaan, kiittämään tai moittimaan siitä asusta, minkä sankarihautamme nyt saavat.” Samalla Wirkkala muistutti, ettei ns. taiteellisia patsaita kirkkomaille tyrkytettäessä mennä mauttomuuksiin ja ettei ainakaan alastomia vartalokuvia näille haudoille sallittaisi pystyttää. ”Nyt ei ole kysymys sodalle omistetuista monumenteista vaan hautapatsaista!”

 

KREETA HAAPASALON PATSAS – KAUSTINEN

 Tuskin toinen maailmansota ja oma jatkosotamme olivat päättyneet, kun Ilmari Wirkkala oli jälleen synnyinseudullaan. Oli joululoman aika 1945, kun Kaustisen kotiseutuhenkiset ihmiset ilmaisivat tahtonsa pystyttää paikkakunnan kuuluisimmalle taitelijalle, kansanlaulaja Kreeta Haapasalolle (1813-1893) patsaan. (Kreetan syntymävuodesta on ollut tähän saakka epätietoisuutta. On dokumentteja, että hän olisi syntynyt 1815, hän itse muisteli syntymävuodekseen 1814, mutta nähtävästi vahvin arvelu on 1813.)

 Ilmari Wirkkala oli itseoikeutettu puhuja, kun väki oli kutsuttu koolle 13. tammikuuta 1946. Wirkkala oli tehnyt tutkimustyötä Kreetan elämänvaiheiden selvittämiseksi. Hän piti seikkaperäisen esitelmän, joka pohjautui paljolti Virkkalan ja Järvelän kylissä asuneiden ihmisten muistitietoihin.

 Uteliaisuutta monet asiat ovat herättäneet vuosien saatossa näihin päiviin saakka. Onneksi Wirkkalan esitelmän ja sen myötä syntyneen kirjasen lisäksi on julkaistu mm. Lilli Liliuksen kirjoittamat, Kreeta Haapasalon itsensä kertomat muistelmat, jotka täydentävät kuvaa. Myös Heikki Laitinen täydensi erinomaisesti Kreeta Haapasalon tarinaa ja musiikkia kirjassaan Ikoni ja Ihminen (1990).

 Kreetan avioliitto kosketti kuitenkin aika läheisesti myös Wirkkalan sukua, joten tästä kirjoittaneen Ilmarin tarinalla (1946) lienee jonkin verran todistusarvoa. Näyttää siltä, ettei Wirkkalalla ollut käytettävissään Lilli Liliuksen kirjoittamaan Kreetan haastattelua vuodelta 1887.

 Näin Ilmari Wirkkala:

 ”Kreetan kaunis laulunääni oli silloin jo kylänkuulu, ja mestari sanoikin hänelle, että turhaan sinä rääkkäät itseäsi turkkinahkojen ompelemisella, ryhdy laulamaan, sillä sinä paremmin leipäsi saat ja helpommalla.

Sitten tulee nuorelle välttämätön rakastuminen. Milloin ja miten se tapahtui? Kaustisen kappalaisen Isak Hedbergin poika Jaakko ja Kreeta rakastuivat toisiinsa. Kerrotaan, että jotakin tulee väliin yhtäkkiä ja Joonas Virkkala, jolla oli jo morsian katsottuna omasta kylästä, vaihtaa papinpojan kanssa mielitiettyjä. Tähän vaihtoon tyydytään molemmin puolin, koska eivät morsiamet avoimesti nouse kapinaan, eikä tiettävästi heidän kotielämässäänkään näy jälestäpäin mitään, joka puhuisi epäsovun vallitsemisesta perheessä.

 Ehkä vanhemmat olivat järjestelyn takana? Siihen aikaan nuorilla ei ollut sanavaltaa avioliittoja solmittaessa. Ainakin Kreetan vanhemmat ottivat vävyn suopeasti vastaan.  Ilmari hakee perusteita suopeudelle näin: Sellaiset suuruudet kuin rovasti ja valtiopäivämies Antti Chydenius oli pitäjänmatkoillaan Virkkalan Vanhantalon vakituinen vieras muista vähäisimmistä puhumattakaan.

 Talo oli aikoinaan ollut nimismiehen virkatalo, jonka velvollisuuksiin oli kuulunut Ruotsin lain mukaan kruununmatkoilla olleitten kuninkaan edustajien kestitys ja vaikka kyytilaitoksen perustaminen. Krouvien rakentamisen jälkeen tämä edustusvelvollisuus oli jäänyt, mutta saapuivat ylhäisemmät pitäjässä vierailevat kuitenkin entisiä perinteitä noudattaen Vanhaantaloon vieraiksi ja isännän velvollisuutena oli tyhjentää vielä säilynyt hopeinen viinipikari, 1,5 litran vetoinen,vieraittensa terveydeksi. Tämä kai aiheutti sen, että isännät olivat kovia ryyppymiehiä ja lapset tahtoivat tulla samanlaisiksi.

 Joonaksen isä Taneli oli talon vanhin poika, mutta hänen heikon juomapäänsä vuoksi ei isänsä Elias luovuttanut taloa hänelle vaan nuoremmalle pojalleen Mikolle. Taneli sai osansa rahassa ja muutti Toholammille, jonne perusti uudistalon paikalle, josta Toholammin Wirkkalan kylä sai alkunsa.

 Tanelista mainitaan, että hän oli paha juoppo ja samaa todisti hänestä hänen miniänsä vuonna 1933 Toholammin Wirkkalassa tapaamani Liisa-mummo, joka oli silloin yli 90-vuotias ja tullut Lohtajalta taloon miniäksi. Taneli muutti perheineen Toholammille vasta 1842 ja hänen poikansa Joonas vietti häänsä Kreetan kanssa juhannuspäivänä 1837.

 Joonas edusti siis vielä sukuaan talon pääperilliseksi oikeutetun pojan poikana, mutta jotakin perin surullista ja siihen aikaan sopimatonta oli, että ensimmäinen perillinen syntyy vajaat kuusi kuukautta häiden jälkeen 13.12.1837.

 Nuori äiti kärsi sisäisesti ulkomaailman häneen kohdistuneesta moitteesta. Mahdollisuuksien puitteissa on, että jopa nuorta Hedbergiä syytettiin ensimmäisen lapsen isäksi. Jotakin hämärää on kuitenkin takana, johonka ei voida enää tunkeutua.

  Isäni Juho Wirkkala (s.1855-1926), Joonaksen ja Kreetan lasten pikkuserkku, jolla oli sukuasioista erinomaiset tiedot ja tavaton muisti viime päiviinsä saakka, vältti aina puhumasta Joonaksen ja Kreetan asiasta. Joonas ei saanut tuoda nuorikkoaan kotitaloonsa, vaan siirtyi vävyksi Järvelään.  Wirkkalan Vanhantalon suku veti verhon välille ja kielsi ilmeisesti heidän asiastaan keskustelun suvun piirissä.

 Elias Wirkkala kuoli 1839 ja Joonaan isä lähti pois koko pitäjästä vuonna 1842.”

 Ilmarin Kreeta Haapasaloa koskeva esitelmä ja kirjoitus synnyttivät jossain määrin siihen aikaan harvinaista lehdistöpolemiikkia. Tohtori Heikki Laitinen ei tähän problematiikkaan omassa Kreetan historiaa koskevassa kirjoituksessaan palannut. Lilli Lilius ei kaiketi osannut Kreetan seurusteluista edes yksityiskohtia kysyä.

 Kaustislainen liikemies Sulo Peltoniemi oli hankkinut Kreetan patsaan paljastusjuhlaan 1954 kyseisen Lilli Liliuksen muistiin merkitsemän Kreetan elämäkerran, joka luovutettiin juhlassa Keski-Pohjanmaan Maakuntaliiton puolesta kotiseutuyhdistykselle.

 Kreeta Haapasalo sai siis suunnitellun patsaan, mutta vasta kahdeksan vuoden kuluttua olivat paikkakuntalaiset saaneet kerätyksi tarvittavat varat sen pystyttämiseksi. Eräänä kesäisen helteisenä päivänä (4.7.1954) vihittiin Kreetan patsas, jonka Ilmari Wirkkala oli suunnitellut ja hänen Tauno-poikansa valmistanut.

 Patsas syntyi pääosin Tauno Wirkkalan kotona Utissa, eikä sen kuljettaminen ollut mikään helppo tehtävä.  Samalla Tauno Wirkkalan kotiateljee rauhoittui, ja perhe pääsi eroon tuosta massiivisesta, savelle tuoksuvasta hahmosta. Tauno muotoili Kreeta-patsaan etuosan kanteleineen savesta, joka valettiin sitten kipsimuottiin. Tämä neljännes vietiin sitten kiviveistämölle, joka muotoili loput patsaasta.

Onnellisesti Kreeta saatiin myös pystytetyksi Kaustisen kirkonmäelle entisen kunnantalon ja säästöpankkirakennuksen tuntumaan.

 TOHOLAMMIN KIRKKO - TOHOLAMPI

Kaustisen naapuriseurakuntaan Toholammille Ilmari Wirkkala piti läheistä yhteyttä jo ennen sotia. Nyt (1948-49) Toholammin upea kirkko oli määrä remontoida melko perusteellisesti. Ilmari Wirkkala sai vaativan tehtävän maalata kuoriosan seiniin kuvia, samoin sivuovien yläpuolelle.

 Kuorin sivustoille hän teki herkät enkeliaiheiset kuvat. Toisella sivustalla oli kolme lentävää enkeliä, yksi kantoi ristiä toinen ehtoollismaljaa ja kolmas ehtoollisleipälautasta. Toiseen kuoriosaan tuli myös kolme enkeliä käsissään risti, kyyhkynen ja palava lamppu.

Oikealle sivustalle kiinnitettiin laatta, johon tuli teksti ”Tohtorinna Irja Koivikon muistolle. Lahjoitettu 1949.”

 Wirkkala maalasi lisäksi urkuparven seinälle urkuja soittavan enkelihahmon. Vasemman oven yläpuolelle Wirkkala maalasi kylväjähahmon, jonka piirteet olivat tunnistettavasti kirkkoherra Lauri Kujanpään.  Kanttori H.W. Pöyhtärin piirteet Wirkkala ikuisti puolestaan sadonkorjaajan hahmoon oikean sivuoven päälle. Tänään nämä hahmot on peitettyinä vanhoilla kuvatauluilla, jotka Johan Backman oli maalannut jo vuonna 1760. Urkuja soittava enkeli on kadonnut puolestaan uusitun urkupillistön taakse.

Kuoriosassa olevat enkelit ovat edelleen katsottavissa. Koska lämpötilavaihtelut vaivaavat kirkkoa, myös enkelimaalauksia on pitänyt konservoida aika ajoin.

Toholammin seurakunta tilasi myös Selma Wirkkalalta uudet purppuranpunaiset alttarivaatteet, jotka ovat edelleen tallessa.

 WIRKKALAN SUVUN MUISTOMERKKI - KAUSTINEN

 Sotien jälkeen Ilmari Wirkkala matkusti taas useaan kertaan kotiseudulleen. Samalla hänen kiinnostuksensa kotiseututyöhön ja sukututkimukseen lisääntyi. Ilmari jäljensi rauhallisina hetkinä 1943 aluksi työläitä vanhoja karttoja, joita oli 1700-luvun puolivälistä säilynyt maakunta-arkistossa.

Veteliläissyntyinen O.V. Kankaanranta oli tullut tutuksi sukututkijana, joka oli tehnyt valtaisen työn kortistoituaan Perhonjokilaakson sukuja ja henkilöitä kaikista mahdollisista arkistoista.

 Kankaanranta tiedosti, että työtä olisi jatkettava lähipitäjiin, mutta väsyttyään tuohon työhönsä hän kehotti Ilmari Wirkkalaa jatkamaan. ”.. mutta minulla ei ollut pankinjohtajan tuloja jatkamaan ja niin se olisi jäänyt hajanaisiin yrityksiin etsiä lähipitäjissä toimivilta sukututkijoilta”, Ilmari kirjoitti myöhemmin eräässä lehtiartikkelissaan.

 “Jokaisella pitäisi olla sukutaulunsa, joilla pääsisi kiinni omaan sukuunsa”, kirjoitti tuolloin Ilmari Wirkkala. Hän aloitti todellisen suurtyön, Wirkkala-suvun tutkimisen ja sai sen valmiiksi 1960. Tällöin hän julkaisi numeroidut,  kangaspäällysteiset kirjat, joista löytyy sukutaulut ja seikkaperäiset tarinat samoissa kansissa (16.1.1960). Kankaanrannan kortisto oli hänellä suurena apuna.

 Tätä kirjaa ovat sadat ja sadat Wirkkala-sukuun kuuluvat tutkailleet. Vahinko, ettei suvun piiristä ole noussut ketään Vilkko Virkkalaa lukuun ottamatta, jolla olisi ollut aikaa ja tarmoa jatkaa Ilmarin työtä.

 Hyvän ystävänsä ja kaustislaisen kotiseutumiehen Arvid Virkkalan kiitoskirjeen Ilmari talletti visusti. Arvid oli saanut Ilmarin sukukirjan, joka sai ystävän liikuttumaan. “Ihmeellinen kirja. Mutta miten äärettömän paljon työtä se on sinulta vaatinut. Se on kuin elämäntyö”, Arvid kirjoitti Ilmarille. “Tuntuu kuin olisin tullut metsään ja jossa ei ole muita teitä kuin suksenlatuja tiheässä sinne tänne haarautuen… en tiennyt minne lähtisin. Mutta sitten käyvät ladut tutummiksi. Olin kuin löytöretkeilijä”, kuvasi Arvid Virkkala kiitoskirjeessään Ilmari Wirkkalalle kokemustaan sukukirjan äärellä.

 Tutkiessaan Kreeta Haapasalon elämää Ilmari oli jo ammentanut paljon esi-isiensä perinnetietoa. Sukutauluista muutamat oli tehty 1940-luvun lopulla. Wirkkala-suvun kantaisäksi oli löytynyt Knut Kaustar, joka oli muuttanut Kokkolanlahden rannalta Kaarlelan Kaustarista Kaustiselle Perhonjoen varteen.

 Suvun varsinaisena kantaisänä Ilmari pitää Knut Kaustarin poikaa, kylänvoutia Matti Knutinpoika Wirkkalaa, joka hallitsi Wirkkalan kylällä yhden manttaalin tilaa 1549-1557. ”Suvun vanhimpia jäseniä on yleensä kutsuttu virkamiehiksi ja siitä on tila saanut nimen Wirkala, Wirckala, Wirgala ja lopulta nykyisen Wirkkala-muodon”, kirjoittaa Ilmari sukutaulun ensimmäisellä lehdellä.

 Kesällä 1949 tuli kuluneeksi 400 vuotta tuosta mainitusta vuodesta 1549. Ilmari Wirkkala perusti lähisukulaisten kanssa Wirkkalan sukuyhdistyksen, suunnitteli graniittisen patsaan, joka pystytettiin suuressa sukujuhlassa Vanhantalon joenpuoleiselle rinteelle, lähelle suurta pihlajapuuta. Tuo pihlajapuu oli tuotu pienenä taimena Pööskallion takaa, ja se oli kasvanut poikkeuksellisen suureksi ja vahvaksi. Puu kukki kauniisti sinä kesäkuun päivänä, kun sukujuhla pidettiin.

 Pihlajapuun logotyyppiä Ilmari käytti sen jälkeen kirjekuorissaan, -lomakkeissaan ja ja esitteissään. Puusymbolin yläpuolella on haarniskoitu ritarihahmo, jonka symboliikka liittynee suvun historiaan ja ruotusotamies Juho Svartlock-Wirkkalan tarinaan.

 Patsaan rahoittamiseksi suvun jäsenet lahjoittivat varojaan, kuka yhden kuka viisi markkaa. Sukulaisista Yhdysvalloissa, ennen muuta Washingtonin osavaltion länsirannikolla Nasellessa asuva Ilmarin velipuoli Kalle (Charles) Wirkkala, oli ahkerasti kerännyt lahjoittajia. Heidän dollarimääräiset lahjoituksensa merkittiin niin ikään sukujuhlan vieraskirjaan.

 

KAUSTISEN VAAKUNA - KAUSTINEN

Täyttäessään 60 vuotta 1950 Ilmari Wirkkalan luomisvoima oli yhä vahva. Hän ei epäröinyt hypätä myöskään uusille taiteen urille kuten esimerkiksi heraldiikkaan. Ensimmäiseksi hän otti haasteen vastaan suunnitellakseen kotikunnalleen Kaustiselle vaakunan.

Kunnanvaakunalaki vuodelta 1949 antoi myös maalaiskunnille oikeuden käyttää vaakunaa. Kaustinen oli perustanut jo lain valmisteluvaiheessa edellisvuonna kolmihenkisen vaakunatoimikunnan puheenjohtajanaan Lyydia Järvelä hoitamaan kunnan vaakuna-asiaa.

Toimikunta pyysi Ilmari Wirkkalaa tekemään luonnoksen Kaustisen vaakunaksi. Ehdotus aiheeksikin oli valmiina: kehräävä kuningatar. Tämä aihe liittyi Kuorikoskien kirkonrakentajasukuun. Kirkonrakentaja Antti Kuorikoski kävi nimittäin 1776 kuningas Kustaa III:n puheilla Tukholmassa anoen kirkonrakennuslupaa Kaustiselle ja antoi samalla tekemänsä rukin lahjaksi kuningatar Sofia Magdalenalle.

Ilmari Wirkkala teki kuningataraiheen lisäksi kaksi muutakin luonnosta, toisessa oli rukki ilman kuningatarta ja kolmannessa Kuorikoskien muistomerkki ja tähkäpäät. Ilmari perusteli tähkäpäitä, että ne muistuttavat siitä, että Kaustinen oli jo vuonna 1918 pahimman puutteen vallassa viljan suhteen omavarainen kyeten auttamaan ympäristöään ja lainasi Säästöpankin myötävaikutuksella miljoona kultamarkkaa valtiolle Vapaussodan loppuun viemiseksi. Siksi tähkät olivat kullattuja. Kolmas ehdotus sai kunnanvaltuuston kannatuksen ja se lähetettiin Maalaiskuntien liittoon lausunnolle.

Tähkäpäät eivät saaneet kuitenkaan Helsingissä hyväksyntää ja Wirkkala teki nyt uuden ehdotuksen, jossa oli rukinpyörä, harppi, kolmikulma ja hopeinen virta sinisellä pohjalla. Sekään ei Maalaiskuntien vaakunatoimikuntaa miellyttänyt. Se kuulemma muistutti liikaa vapaamuurarien ja rakennusmestarien merkkiä.

Seuraavassa luonnoksessa rukinpyörä, harppi ja kolmikulma olivat vaihtuneet kultaiseen kanteleeseen ja sisänurkiltaan viistetyn kirkon pohjapiirrokseen. Tämäkään ei Maalaiskuntien toimikunnalle kelvannut ja niinpä Ilmari Wirkkalan oli tehtävä jälleen uusia ehdotuksia – tällä kertaa viisi vaihtoehtoa, mikä osoitti, että hän todella halusi vaakunan tehdä.

Kahdessa uudessa ehdotuksessa oli kantele ja rukinpyörä, kahdessa viulu ja yhteen oli laitettu rukinpyörä apilanlehtien kanssa. Nämä ja vielä muutama lisäluonnos tekivät kierroksen Maalaiskuntien liitossa. Jokaisessa oli edelleen huomautettavaa. Kaustisen vaakunatoimikunta halusi vaakunaan kanteleen, mutta jostain syystä se ei Maalaiskuntien liitossa saanut kannatusta. Kantele vaihdettiin viuluun.

Viimeiset kolme luonnosta Ilmari Wirkkala teki maaliskuussa 1950. Kirjeessään A. Vintturille hän totesi: ”En enää tiedä, kuinka monta ehdotusta olen tehnyt, mutta toiset vaakunanpiirtäjät ovat saaneet tehdä samoin. Tämä ei ole mitään leikkiä enää.”

Luonnokset lähtivät lausunnolle ja Maalaiskuntien vaalitoimikunta suositteli luonnosta, jossa oli kultainen viulu sinisellä pohjalla muutettuna siten, että naularistein lukumäärää lisätään. Wirkkala teki muutokset, ja korjattu vaakunaluonnos oli enää kunnanvaltuuston päätöstä vailla. Kaustisen vaakunatoimikunta ei ollut täysin tyytyväinen vaakunaehdotukseen, mutta hyväksyi sen lopulta ja lähetti valtuuston vahvistettavaksi.

Ilmari Wirkkala tunsi tarvetta puolustaa tekemäänsä ja kirjoitti 3.4.1950 kunnanhallitukselle: ”Maalaiskuntien vaalitoimikunnan etusijalle asettama ehdotus yhdistää mielestäni niin hyvin kuin voi Kaustisen valta-aseman kansansoittajien lukuun ja laatuun nähden koko Suomessa, että se on yksinoikeutettu saamaan viulun vaakunaansa. – Tästä ei pidä niidenkään valittaa, jotka esim. toivoivat Ylitalon Jussin kuvan kyntäjänä vaakunaan, sillä hän oli aikanaan itse kuuluisa viulunsoittaja, ”Pikku Pelimanni eli Lilla Spelman”. Minä uskon, että Kaustisen valtuusto on kylliksi ennakkoluuloton ja äänestää viulun vaakunaansa, sillä se edustaa Kaustista kautta aikojen Suomen ensimmäisenä kansanmusiikkipitäjänä.”

Kunnanvaltuusto hyväksyi vaakunan kokouksessaan 21.6.1950 ensimmäisten maalaiskuntien joukossa. Sisäasiainministeriö vahvisti 21.9. samana vuonna vaakunan ja sen selityksen: Kokosininen vaakunakenttä, viivapalkiston suunnassa kultainen viulu ja sirotteisesti naularistejä.”

Oletettavasti Kaustisen vaakunan suunnittelu oli heraldiikasta kiinnostuneelle taitelijalle aika turhauttava episodi. Mahtoiko olla niin, että tälläkin alalla Ilmari Wirkkala törmäsi alan auktoriteettien mielipiteisiin samaan tapaan kuin hän oli törmännyt aikanaan kuvanveistäjäpiirien vastahankaan sankaripatsaiden suunnittelussa?

Kaikesta huolimatta Ilmari Wirkkala jatkoi toimeksiantojaan heraldiikan parissa. Hän oli kirjeenvaihdossa mm. Kälviälle ja Lestijärvelle, jonne hän tarjosi omia luonnoksiaan. Sittemmin Kälviä turvautui Gustaf von Numersiin, jonka vaakuna vahvistettiin 1962. Myös naapuripitäjät Veteli ja Halsua saivat vaakunansa, joihin kantele taas kelpuutettiin. Muita vahvistettuja vaakunoita kuin Kaustisen vaakuna ei Ilmari Wirkkalan meriittiluetteluissa ole.

takaisin